Sitä välillä miettii, kuka kuolee ja koska. Tuleeko sitä kärsittyä kaikkien muiden kuolemat läpi, vai oltua onnekas ja kuoltua ennen muita. Välillä sitä toivoo kuolevansa vain siksi, ettei toisten poismeno sattuisi. Todella itsekäs ajatus, mutta lienee olevan osa ihmisluonnetta, ainakin omaani.
Miks muut näkevät kuolemaa enemmän kuin toiset? Turtuuko siihen vai tuntuuko se aina yhtä pahalta? Vaikka olisikin mukavaa, että ympäriltä lähtisi mahdollisimman vähän läheisiä, on allekirjoittaneen myönnettävä, että kun isoisän luonnollinen kuolema on ainoa omalle pikku ympyrälle sattunut poismeno, pelottaa ajatus ikääntyvistä sukulaisista - miksei siitäkin, että joku kavereista lähtee etukäteen, vaikka onnettomuudessa. Kun ei ole juurikaan kuolemaa kokenut, ei edes osaa tukeutua ajatukseen, että "kyllä tämäkin suru tästä käsitellään, kun aikaisempienkin yli on päästy". Voiko käyttää kokenut-adjektiivia?
Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Onko sekin lapsenmielistä ajatella, että taivaaseen sitä astutaan ja siellä ollaan puhtaanvalkoisissa kaavuissa rypyttöminä ja mustelmitta. Miten siellä riittää tilaa ja luonnonvaroja? Jos vaikka tapaa ekan elämän arkkivihollisen, oletteko vihamiehiä myös taivaassa?
Hävettää kyllä vähän kavereille todeta, että haluaa uskoa taivaan olemassaoloon. Tuntuu, että pidetään joko huomionhakuisena vastarannankiiskinä tai höpsähtäneenä raamatunmiehenä. Kumpaakaan en ainakaan myönnä olevani. Olen vain pieni tyttö liian suurien ajatuksien kanssa, jotka haluan laittaa nojaamaan vasten lapsenmielisyyteni paloista tehtyä hyllykköä.
-Aik
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti